Nyt se on siellä..

fb339Kävin merkkaamassa omakoiraan Inkan kuolinpäivän. On outoa, että nimissäni on tällä hetkellä vain yksi (elossa oleva) koira. Sunin omistajatiedoissa lukee luonnollisesti kasvattajansa (& omistajansa) Hanna.

Mitään ei ollut enään tehtävissä, kasvaimet olivat vallanneet Inkan. Ja vasta hetki sitten Inka kävi nisäkasvaimen poistossa ja ennuste näytti hyvälle. Muutama viikko sitten huomasin toisessa etujalassa patin. Ajattelin että Inka on kompastunut portaissa tms ja venäyttänyt koipensa. Ajatuksiin hiipi kuitenkin hiljaa, että mitäs jos sittenkin se on jotain muuta. Viime viikolla kävimme Jussin luona hervannassa. Jussi sanoi sen ääneen mitä olin pelännyt. Inka eli kipulääkkeiden voimalla loppuviikon kunnes se lopulta päästettiin vihreämmille agilitykentille. Myös siihen kohtaan mistä kasvain oli leikattu, oli kasvamassa pieni patti. En silti kadu sitä että iso leikkaus tehtiin muutama kk sitten. Se olisi voinut olla kipeämpi ja ikävämpi, patin rikkoutuessa ja Inkan saadessa verenmyrkytyksen. Harmittaa vaan niin pirusti kun tälläisiin ei voi vaikuttaa. Olisin tehnyt mitä vain, mutta ymmärsin myös että minun on tehtävä se lopullinen päätös. Olin sen velkaa rakkaalle ystävälleni.

Ajattelen Inkaa koko aika, osaan jotenkin jo hyväksyä sen ettei pientä hiirikoiraa enään ole. Vaikka Inka ei vaikuta varsinaisesti minun ja kotona olevien koirien arkeen niin silti kaipaan Inkua ihan hirveästi. Tämänkin tekstin kirjoittaminen saa tipan linssiin. : (

Vein Inkan tuhkattavaksi lauantaina Vernaan. Saan tuhkat tällä viikolla. Kun maa sulaa, Inka pääsee Viivin viereen suinulassa. Tuntuu niin oudolta kun ketään ei tule vastaan möykäten ja iloisesti kurnuttaen ja jodlaillen kun pihaan ajaa. Sanoin äidilleni, että hoitaa kaikki Inkan remmit ja vaatteet pois johonkin jemmaan. Toin myös juuri ostamani nappulat takaisin tänne Kinan syötäväksi.

Olen surullinen, mutta toisaalta myös helpottunut. On vaikea tietyllä tapaa hyväksyä se, että tein oikean ratkaisun. Ei olisi ollut oikein pitää Inkaa luonamme vain itsekkäistä syistä. Tälläisessä tilanteessa omistajalta vaaditaan vahvuutta päätöksentekoon.

Viime tiistain eläinlääkärikäynnin jälkeen Inka oli mun luona iltaan asti. Joka päivä ajoin suinulaan ja olin vain. Inka pääsi mun viereen sohvalle ja rutistin sitä koko aika. Leikin Inkan kanssa palloilla ja syötin sille herkkuja. Olisi ollut väärin pitää sitä täällä mun kotona, tiesin että Inkun on parempi olla omassa kotonaan ja nukkua vielä viimeiset yönsä äitini vieressä.

Kun perjantai koitti, minusta tuntui, että Inka tiesi. Hain sen päivällä suinulasta. Inka sai matkustaa repsikan jalkatilassa. Lähestulkoon koko matkan Inka tuijotti mua ja nuoli mun käsiä. Kun eläinlääkäri ystäväni tuli, aloin itkemään. Lopulta Inka nukahti kotonani mun viereen. Inka varmasti tiesi, että mä rakastan sitä ja me kyllä pärjätään täällä.

Viime viikko oli hyvin stressaavaa aikaa, mutta päivääkään en olisi vaihtanut pois. Jotenkin musta tuntuu, että on helpompi hyväksyä asia kun saan käsitellä sitä rakkaan ystävän ollessa vielä elossa. En olisi vielä halunnut luopua ystävästäni ja toivoin että olisi ollut vielä yhteisiä vuosia edessä. Itsekästä varmaankin sanoa, mutta mä tarvitsin ne muutamat päivät jotta mun on helpompi nähdä ja tuntea se, että teen oikein.

2 thoughts on “Nyt se on siellä..

  1. Törmäsin blogiisi sattumalta ja vaikka tästä postauksesta on jo hetki aikaa, niin oli pakko kirjoittaa, kun huomasin että borderterrierisi Inka oli samasta kennelistä kuin oma bortsuni. Ida syntyi elokuussa 2000, joten melkeinpä samanikäisiäkin olivat. Ida menehtyi viime syksynä keuhkoihin levinneeseen kasvaimeen, joka oli myöskin mitä ilmeisemmin saanut alkunsa kertaalleen leikatusta nisäkasvaimesta. Leikkauksen jälkeen selvisi kuitenkin, että kasvain oli ollut pahanlaatuinen ja onnistunut leviämään. Ida oli mitä mahtavin borderterrieri (ja kuvien perusteella kovasti samannäköinen ja -värinen kuin Inka) ja pystyin todella hyvin samaistumaan tunnelmiisi näissä teksteissä, joissa Inkan menettämisestä puhut. Tuli kova ikävä omaa karvakorvaa. Ovat nuo bortsut vaan mahtavia koiria.

    • Hei, kiitos kommentistasi!

      Mitä ilmeisemmin tuossa suvussa noita kasvaimiin menehtyneitä koiria on yllättävän paljon.. :/
      Ikävä on jo helpottanut kun aikaa on kulunut, mutta silti joka päivä aina miettii Inkaa. Varsinkin niinä päivinä kun käyn äidilläni eikä autolle juokse vastaan Inka iloisesti kurnuttaen.. 😦
      Jaksamisia myös sinne, onneksi aika kultaa muistot 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s