Ryhtiliike

Mä en tajua, jotenkin blogin kirjoittaminen vie ihan hirveästi voimia. Tainno ei se voimiakaan vie, mutta en vaan jotenkin saa aikaiseksi rustata mitään. Tulee aina sellainen olo että huoh, taasko pitäisi päivitellä jotain treenikuulumisia. En mä nyt usko että tämä blogi on loppunsa nähnyt, mutta tällä hetkellä eletään hiljaiseloa jos siltä tuntuu. Onneksi mitään ei ole pakko tehdä, paitsi kuolla ja maksaa veroja. ; )

Aman kanssa ollaan treenattu viime viikolla valkkuryhmässä, tehtiin Outin toimesta topteamin ratapätkää. Saatiin ihan hyviä pätkiä tehtyä, kelloteltiin mikä ohjausvaihto olisi nopein ja parhain. Ohjaukset oli sellaisia, etten kaikkia niitä lähtisi tekemään mutta vinkkejä saatiin kuinka kiriä aikaa nopeammin kiinni. : ) Pari kertaa taisin taas päästää ärripäitä suustani kun Ama ei lähtenyt hypylle, pienellä saattamisella nämäkin ongelmat selätetään. On vaikeaa löytää sellaista balanssia ”uuteen” ohjaukseen. Mutta jaksan silti uskoa että mennään koko aika parempaan suuntaan!

”Ymmärräthän varmasti
että täs on kaikki
mihin tuun koskaan pystymään
Tekemällä musta ei saa
mitään parempaa
jalompaa
Ymmärräthän sen
että näit jo melkein koko kuvan
ja tulet ehkä pettymään
Varmistin vain
kun vieläkin me tässä seisotaan”

Tuo Irinan biisi kuvaa tän hetkistä mieltä, se että musta ei saa mitään parempaa tekemällä. Tekemällä ei saa muutakuin epäonnistumisia, kaiken pitää lähteä omasta itsestään. Oonkin tässä ollut hieman allapäin siksi, etten yksinkertaisesti osaa. En halua olla apea, haluan hemmetti onnistua vielä joku päivä agilityssä. Olen monesti miettinyt osallistumista jollekin henkisen valmentautumisen luennolle, siksi että en itse ole oman onnistumisemme esteenä. En luota itseeni, ainoa kritiikki mitä annan itselleni on aina lähestulkoon negatiivista. Jos itse ruoskin jo itseäni pelkästään vääränlaisesti asenteesta kisoissa, en voi koskaan onnistua. Yritän niin kovasti päästä oikeanlaiseen mielialaan ennen kisoja, jos saan hyvän flow’n -> jos tulee epäonnistuminen -> fiilis ei ollut kohdillaan. Haen ihan hirveästi syitä itsestäni, miksi tein virheen, miksi olin myöhässä, miksi en tehnyt ohjausta niinkuin suunnittelin, miksi ennakoin liian aikaisin, miksi en malttanut, miksi en katsonut koiraa, miksi en keskittynyt. En ole ennen joutunut miettimään näin ”raskaasti” omia mielialoja tässä lajissa. Olen kyllä potenut agilitymasennusta Inkan kanssa vuosia sitten kun hyllyä vaan pukkas kisoissa eikä nollan nollaa näkynyt mailla halmeillakaan. Oon niin fiiliksessä eläjä, onnistuminen tuo uskoa, onnistuminen luo hyvää oloa, onnistuminen on ihanaa! Mun mielestä onnistuminen ei aina automaattisesti tarkoita nollatulosta, se voi myös olla helvetin hieno hylly. Se voi olla upea rata muutamalla virheellä.

Mä oon jotenkin joutunut oppimaan agilityn salat uudestaan kun Amaa aloin kartturoimaan, viime vuosi oli kaikista raskain ja opettavaisin. Samalla tiellä ollaan edelleen, oppimassahan tässä ollaan. Ama on opettanut ihan hirveästi mua ja me ollaan yhdessä opittu vaikka mitä. Jopa sellaisia asioita mitä Inka ei koskaan osannut! On pitänyt oppia myös hallitsemaan ärtymystään, ei koiralle voi antaa paskamaista palautetta koska se kuitenkin yrittää parhaansa. Inkalle tosin joskus rääyin takaisin kun se sikaili ihan oikeasti. ; ) Musta on tullut pehmeämpi ja koiraystävällisempi kouluttaja, ei sillä että olisin koskaan ollut millään tavalla huono kohtelemaan koiriani! Olen vain tajunnut sen että pääosin virheet on minusta lähtöisin. Tämän oivaltaminen ei ole ollut helppoa, enkä vieläkään aina tajua sitä että olen itse mokannut, mutta minä kehityn ja alan ymmärtää. Joutuu välillä aina pysähtymään ja tajuamaan että nyt ei mene kaikki suunnitellun mukaisesti esim treeneissä. Joutuu hengähtää hetken ja aloittaa alusta. Pari treenikertaa viime vuonna oli sellaisia että olin vaan kiukkuinen lähtiessäni kotiin. Tuollaista mielentilaa en enää takaisin halua, mutta mä oon räväkkä suustani ja tietyllä tapaa elän hetkessä niin jotenkin aina sammakoita vaan lipsahtaa ulos suusta. Treenien jälkeen olen potenut huonoa omatuntoa siitä että olinpa paska koiralle. Kun yritin väkisin saada jotain asiaa onnistumaan ja lopputulos oli se että Amppu oli ihan kysymysmerkkinä ja minä ihan loppu. : D Jos jotain asiaa pitää jäädä hinkkaamaan eikä se meinaa onnistua niin pitää siirtyä seuraavaan juttuun ja ehkäpä palata takaisin treenaamaan aiempaa juttua. Kaikista ikävintä on se että kun koira ihmettelee mistä on kyse. Tämä on luonteenpiirteeni pahe, jonkinlainen äkkipikaisuus. Mutta, nykyään pystyn aika hyvin kuittaamaan huumorilla asioita ja nauramaan päälle. Joskus kaverit huutavat kentän laidalta että mä teen väärin koko aika jonkun asian. Ihanaa on huomata että asioita pystyy muuttamaan ja niihin pystyy vaikuttamaan.

En varmaan koskaan ole tarpeeksi kiitollinen Sirpalle siitä että on todella siis TODELLA ihanaa että mulla on tollainen kiva hoplop kamu. Ilman Amaa en varmaan olisi koiraharrastuksissa mukana tällä hetkellä. Ama on opettanut niin paljon mulle toisenlaisesta luonteesta kuin esim Inka. Ama jaksaa toistoja mutta se on niin kiltti että kysyy multa aina neuvoja, ainakin suurimmaksi osaksi. Inka taas oli sellainen että se veti räkä poskella vaikka seinää päin jos niin neiti tahtoi. Inka sikaili sen minkä kerkes, hienointa vaan oli juosta hemmetin lujaa suu auki rääkyen. Ama taas on erilainen, se on niin kuuliainen mutta myöskin erittäin herkkä. Se tahtoo aina miellyttää ja tehdä asiat pääsääntöisesti oikein. Se ei sikaile, muutakuin joskus. Amasta on tullut mulle vähän niinkuin oma koira, vaikka me nähdäänkin suurinpiirtein kerran viikossa. Se on ihana huomata kuinka se innolla aina tahtoo tulla meille kylään ja kun se näkee mut, on naama vaarassa kun kelpie pomppii ilmaan. : ) Se on itsevarma mun kanssa, se leikkii mun kanssa ilman mitään leluja ja hömppäilee. Kinakin tykkää Amasta, on ihana huomata lenkeillä että Kina nauttii kun sillä on sellainen hölköttely kaveri. Sisällä Kina on edelleen mustis Amalle.. ; )

Tänä vuonna lupaan olla parempi tai ainakin yritän parempaa. Tuo eleettömämpi ohjaus näyttää sopivan mulle, mutta aina välillä kädet tuppaa huiskimaan. No hei, jos on joku 16 vuotta mennyt huiskien niin montako menee että sisäistää täysin uudenlaisen ohjauksen? ; ) Enkä puhu mistään rakettitieteestä mutta tiedättehän että jostain tavasta on vaan yksinkertaisesti vaikea päästä eroon.. Iso kiitos Anulle, joka taas avasi suunsa oikeaan aikaan ja kertoi faktoja. Mullekun tarvii aina vääntää ratakiskosta asiat. Ja tuo äänenkäyttö, se vasta major pröbleeem onkin, siitä kun pääsisi oikeasti eroon niin olisin onnellinen. Mutta kaikkia asioita ei voi saada kerralla, yritetään muuttua paremmaksi mutta edelleen hiljaa hyvä tulee -motto pätee moneen asiaan.. : D

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s