Epäonnistuminen on ikävä tunne

Sunnuntaina 6.1 kisailtiin kahden startin verran. Olin todella huono, siis todella huono. Olen pettynyt itseeni ja siihen etten vaan osaa. Ensimmäinen rata oli pakko keskeyttää kun ei mikään ottanut sujuakseen, syytin aluksi Amaa mutta lopulta syy oli täysin mussa. Mä olin totaalisen surkea.

Toiselle radalle lähdin apein mielin, en saanut tsempattua itseäni sopivaan vireeseen. Yritettiin nyt kuitenkin. Eikä siitäkään mitään oikein tullut. Mielialat kisaamisen suhteen näyttävät menevän ylös ja alas. Nyt olis pakko tulla jotain onnistumisia että jaksais kilpailla.

Ama silti yrittää, se tekee juuri niinkuin pyydän ja ensimmäisenä ajatuksena on vain se että kaikki on koiran vikaa. Aikoinani syytin Inkaa kovin monestakin asiasta, mutta ehkä juuri siksi pää on alhaalla että tajuan että olin silloinkin väärässä. Tämä laji vaan tekee niin helkkarin nöyräksi. Tiedän kyllä että me joku päivä vielä onnistutaan, mutta tuntuu vaan ettei yhteistä säveltä Aman kanssa löydy. Se on niin pirun herkkä eikä usein pelastele mun ohjauksia. Herkkyydessä on myös hyvät puolensa, Ama ei juuri koskaan lähde kuuta kiertävälle radalle vaan on aina kuulolla. Ja silti en osaa arvostaa sitä piirrettä. Anteeksi Ama että olen niin huono kartturi ❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s