Prinsessalle <3

Tämä kirjoitus on täysin omistettu mun omalle pikku prinsessalle, pampulalle. Vilman jälkeen kirjoitin muistokirjoituksen, siitä tuli hyvä mieli vaikka vieläkin kun sitä lukee, meinaa itkettää. Nyt on Viivin muistokirjoituksen vuoro. En olisi toivonut että tälläistä joutuisin vielä pitkään aikaan tekemään, mutta luontoäiti ja joku korkeampi taho päätti toisin. Muistokirjoituksen tekeminen on mulle henkisesti tärkeä juttu. On vain tärkeää kirjata ylös niitä ihania asioita mitä Viivistä tulen muistamaan. En varmaan tätäkään kirjoitusta julkaisemisen jälkeen voi käydä hetkeen lukemassa ilman kyyneliä.

Viivi tuli meille vuonna 1997 joulun tienoilla. Kävin hoitamassa pentuetta ennenkuin ne olivat luovutusikäisiä. Pentua ei pitänyt ottaa mutta jotenkin rakastuin tuohon pentueen pienimmäiseen nappisilmään ja aloin elättelemään toivetta josko voisimme ottaakin toisen koiran. Itse olin joku 12-3 vuotias tuolloin. Tein töitä sen eteen että sain Viivin itselleni, maksoin Viivin kasvattajalle Sannalle osamaksulla tuon pörrön. Viivi tahtoi osallistua kaikkeen tekemiseen mun kanssa, auttoi jopa tekemään läksyt syömällä mun vihkon ja kynän. Viivi oli täynnä elämäniloa ihan jo pienestä pitäen. Se oli sellainen hömppä pentu joka hölmöili vaan. Viivi ei ollut kovin hyvä oppimaan asioita, se oli vähän turhan yksinkertainen mutta hauska. Viivi oli mun koira. Kaikista tärkein tässä maailmassa Viiville olin minä.

Viivin parhain leikki oli palloleikki. Se pyöri aina mun ympäri kun olin potkaisemassa pientä vihreää vinkupalloa ja yritti jalkojen välistä varastaa sen itselleen. Viimeisinä aikoina leikit olivat vähentyneet, mutta silti muori aina innostui kun tarjosin sille mahdollisimman pientä ja pehmeää lelua. Viiville kuitenkin kelpasivat mitkä lelut tahansa, se riepotti niitä itsekseen aina. Kaikista pienimmät olivat parhaimpia.

Viivi oli ehkä maailman yksinkertaisin ja tyhmin koira mitä ikinä mulla on ollut ja mitä ikinä tulen omistamaan. Viivin tehtävä tässä maailmassa oli vain viihdyttää itseään ja muita ympärillä olevia ihmisiä. Me aina siskon kanssa heitimme läppää siitä, että Viivin aivot lähtivät Ivaloon. Viivin pentueveli oli nimittäin puolet kookkaampi kuin Viivi ja täten varmasti sai Viivinkin aivot. : D Viivi ei päässyt koskaan loistamaan temppurepertuaarillaan eikä muillakaan taidoilla, sen tärkein juttu oli kuitenkin tehdä asioita mun kanssa. Minä olin Viiville se kaikista tärkein. Lenkeillä jos joku muu talutti Viiviä, se tahtoi aina kävellä mun vieressä tai takana. Mä olin Viiville se tuki ja turva kun pelottava hetki tuli. Viivi ei ollut mikään maailman säikyin, mutta ei myös rohkeinkaan koira, musta tuntuu että se luotti aina siihen mitä mä olin mieltä asioista.

Viivi pääsi harrastamaankin, agility aloitettiin vuoden ikäisenä. Aluksi se oli vähän epävarma asioista mutta kun se vähän rohkaistui, oli agility ihan huippua. Viivin kanssa kisasimme joitain startteja kun se oli nuori. Rankkaa oli tuolla 22cm korkealle koiralle hyppiä 40cm hyppyjä (vanhoilla säännöillä), mutta pääsimme kuitenkin mini2-luokkaan. Vauhti ei meinannut riittää ihanneaikoihin, mutta jatkoimme kisaeläköitymisen jälkeen höntsäilyä. Viivillä oli maailman huonoimmat kontaktit. Tuohon aikaan niitä ei juuri opetettu. Mitä korkeammalta loikkasi, sitä parempi. Viivin kanssa kisoissa oli ihanaa, se oli mulla usein irti ja sen tärkein tehtävä oli vain tillittää mua ja hymyillä. Viivi ei koskaan palkkautunut leluun vaan ennen lähtöä hetsasin sitä niin että se sai ”purra” mun hihaa. Monia muistoja tulvii mieleen yhteisistä kisareissuista. Niihaman maneesikisojen jälkeen se oli aina shampoopesua vailla.

Viivi osasi vain muutaman tempun joita se mielellään tekikin palkan toivossa. Bravuuri oli kuitenkin pyöriminen itsensä ympäri. Se oppi jopa jossain vaiheessa antamaan molempia tassuja. Sekä kierimään. Paikallaan pysyminen oli vaikeaa tuolle pienelle elohiirelle. Monia vuosia kesti että Viivi sisäisti sen asian, että ennen ruoan antamista pitäisi istua. Vasta vähän ennen 10v synttäreitä neiti oli tajunnut tuon. Viivin kanssa tokoilimme ihan omaksi iloksi, oikeastaan ainoa juttu mitä se osasi tehdä hienosti oli seuraaminen. Paikka ei ollut niin kovin hyvä, mutta seuraaminen oli todella intensiivistä. Se oppi seuraamaan näyttelyjuttujen ansiosta. Näyttelyissä kävimme muutamia kertoja, niissä Viivi ei pärjännyt kovin hyvin ollessaan liian pieni ja turkiton. Mutta pikku kirppunen nautti kehässä kävelystä, pöydällä tutkailu ei ollutkaan niin kiva juttu ja Viivi yritti monesti kiivetä mun olkapäälle piiloon tuomaria. Viivi osasi kävellä mun kanssa iloisesti ilman näyttelyremmiä, se oli selkeästi neidin juttu.

Viivi rakasti ensisijaisesti itseään eniten, mutta soveltui laumakoiraksi myös. Viivi sai elää koko elämänsä ajan laumassa yhdessä Vilman kanssa ja lopulta Kinan kanssa. Viivi tuli juttuun monien koirien kanssa, mutta Vilma oli kuitenkin Viivin paras ystävä. Ne nukkuivat vierekkäin ja puuhasivat juttuja aina yhdessä. Vaikka Viivi ajatteli monissa asioissa aina omaa napaasa, hyväksyi se Kinan reilusti meidän lauman jäseneksi. Inkan tullessa meille, Viivi oli todella loukkaantunut mulle pitkään. Hetkeksi Viivistä tuli äitin koira, mulla ei silloin ollut niin väliä. Kunnes taas asiat muuttuivat toisin ja Vilma ja Viivi muuttivat mun luokse asumaan. Tuota päätöstä en tule ikinä katumaan. On Inkaakin ollut ikävä, mutta valkoiset pörröni ovat silti olleet aina tärkeämpiä.

Viivi oli koko elämänsä perusterve. Vanhuusiässä kaihi alkoi vaivaaamaan ja munuaisten vajaatoiminta todettiin. Samalla todettiin sivuääni sydämessä. Koskaan Viivin polvia ei tutkittu (epäilenkin löysyyttä) ja kävely oli välillä aika pomppimista. Se ei kuitenkaan menoa haitannut ja kun ei kipua ollut. Viimeisenä vuotena Viivin nisäkasvain alkoi kasvamaan, totesin jo silloin ettei tuolle tehdä mitään. Ei olisi ollut reilua 14 vuotiaalle viedä sitä rankkaan leikkaukseen. Tästä lähtien kaikki narttuni tullaan sterilisoimaan.

Viivin iloisuus näkyi sen naamasta, mutta Viivillä oli myös huonot hetkensä. Silloin kun mentiin autossa, Viivi tuppasi aina pitämään älämölöä peräluukussa. Nuorempana Viivi sai matkustaa automme hattuhyllyllä. Se aina hakkasi päätänsä kattoon  : D haukkuessaan ohikulkeville. Ja marisi sielläkin. Viivin inho oli vesisade ja kurakelit. Silloin se marisi mennessään eikä nauttinut noilla keleillä ulkoilemisesta. Silloin kun Viivi oli nuori, pidin turkin aina pitkänä ja kampasin lähestulkoon päivittäin turkkia. Jossain vaiheessa päätin leikata turkin lyhyeksi jotta kaikki risut ja roskat lenkillä eivät jäisi tassuihin kiinni. Koskaan Viivin turkki tuon jälkeen ei kasvanut täyteen mittaansa. Elo kuitenkin lyhyellä turkilla oli kivempaa. Pesu oli inhottavaa, mutta pesunjälkeiset hepulit olivat hauskoja. Viivi nuohosi pitkin sohvia ja mattoja ja juoksi rallia ympäriämpäri. Viimeisimpinä vuosina Viivi oli tottunut föönaukseen ja tiesi että tulee kuivempi olo kun puhalletaan turkki kuivaksi.

Vilman mentyä koirien taivaaseen, muuttui Viivin elämä aktiivisemmaksi. Huomasin että Viivi piristyi ja muuttui nuoremmaksi olemukseltaan. Viivi pääsikin lenkkeilemään mun ja Kinan kanssa pikkuhiljaa pidempiä lenkkejä. Vielä kesällä Viivi reippaili meidän kanssa tunnin lenkkejä. Viivi oli sellainen teräsmummo ja pirteä sellainen, kukaan ei meinannut koskaan uskoa Viivin ikää. Se oli vaan niin pirteä ja reipas. ❤ Viivi pääsi entistä enemmän mukaan eri tapahtumiin hengailemaan. Voi vitsi sitä muorin onnea kun se pääsi kiertämään siivekkeitä ja saamaan palkkaa siitä. Viivi pääsi myös verestelemään muistoja treenihallille. Se pujotteli miten sattui, mutta se ei menoa haitannut. Puomikin suoritettiin vielä sillä hienolla loikalla alastulolla. Viivi pääsi lopulta aika aktiiviseen elämään viimeisimpinä vuosina, olen onnellinen siitä että muori eli noin pirteänä pitkään meidän kanssa.

Vaikka Viiviä rakastin yli kaiken, niin oli se silti ehkä kaikista raskain koira. Se möykkäsi lenkillä aina vastaantuleville koirille. Ainoa keino millä sain sen hiljenemään oli sitruunapannalla. Niinä ”pahimpina” aikoina se oli todella ärsyttävä tapa. Yritin kaikkeni saada tuon blondin hiljenemään mutta mikään ei auttanut. Musta tuntuu että Viivi sai todellakin elää prinsessaelämää, se sai aina vähän periksi kaikesta ollessaan vähän yksinkertainen. Se oli kietonut mut sen tassujen ympärille ja varmasti vedätti mua. Ja mä annoin sen olla juuri sellainen kuin se oli. En vaatinut siltä koskaan liikaa enkä myöskään liian vähää. Viivillä oli aina omat sääntönsä kaikessa ja mä luulen että siksi niin itserakas koirani oli niin omalaatuinen persoona. ❤

Nuorempana Viivillä oli ihan kauhea miespelko. Sukuni miehet olivat ihan hirveitä ja niitä joskus juostiinkin karkuun. Kerran kuitenkin mökillä ollessamme kummisetäni oli nukahtanut nojatuoliin ottamaan torkkuja.. Viivi hyppäsi setäni syliin ja jäi siihen pötköttelemään. : D Ja normaalisti aina väisti kun miehet juttelivat sille. Koskaan mitään inhottavaa ei ole tapahtunut, mutta jotenkin Viivi vaan säikkyi miehiä. Kun ikää tuli lisää, ns. ongelma helpottui. Joskus myöskin niinä aikoina kun meillä oli vain Vilma ja Viivi, olimme mökkeilemässä kokkolassa. Lähdimme kalajoen hiekkasärkille päiväksi ja Veet jäivät mökille. Setäni pissatti tyttöjä, mutta Viivi säntäsi karkuun sen minkä kintuistansa pääsi. Meidän kalajoen reissu loppui lyhyeen ja mentiin kiireen vilkkaa mökille etsimään Viiviä. Viivi oli kadoksissa varmaan maksimissaan parin tunnin ajan. Itse olin ihan surun partaalla kun oma pikku haukkuni oli hukassa. Istuin rantakivellä ja itkin ja yhtäkkiä Viivi hyppäsi mun syliini häntäänsä heiluttaen. Selkeästi sekin oli ollut vähän pelästynyt tilannetta. Onneksi Viivi tuli takaisin mun luokse turvaan.

Aina kun Viivi teki jotain se teki sen täysillä ja innosta haukkuen. Kuvat ovat sekalaisessa järjestyksessä mutta tärkeintä on se että kuvista huokuu toisen onnellisuus. ❤

Viime viikko oli todella raskas mulle. En uskonut koskaan että Viivin aika tulee jo ”näin pian”. Olihan neiti päässyt jo 15 vuoden ikään. En vaan jotenkin suostunut hyväksymään että sporttimummon aika tulisi lähteä. Olinhan kyllä aiemmin jo pohtinut että koska muorin on aika lähteä koirien taivaaseen, Vilman seuraksi. Lähtö vaan tuli kuitenkin yllättäen. Noin puoli vuotta sitten itkin Viivistä ensimmäisen kerran, tuli sellainen olo että mitäs jos seuraava päivä onkin viimeinen. Olen elänyt stressissä viime ajat, huolehtinut aina että Viivillä on hyvä olla. Pidin Kinaa usein kotona Viivin seurana kun reppana oli niin onneton yksin. Se rajoitti Kinan elämää huomattavasti viimeisenä vuotena. Kesällä ongelmia ei ollut kun Viivi jaksoi olla meidän mukana joka paikassa. Kesällä Viivi oli äitilläni viikonlopun verran hoidossa, tuli ihan järjetön ikävä pientä prinsessaani ja olin todella stressaantunut siitä että kuinka toinen pärjää ilman Kinaa.

Elämä on helpottunut Viivin poislähdön takia, Kina on päässyt reippailemaan enemmän ja pääsee osallistumaan Aman treeneihin mukaan lenkkeilemään jne. Mulla on hyvä fiilis siinä mielessä että iso kivi on vierähtänyt pois mun sydämeltä. Mä tiedän että Viivin on nyt hyvä olla. Enää ei ikinä tarvitse palella ja aina pääsee parhaimpaan paikkaan nukkumaan ja syömään kaikkia herkkuja. Ikävä on silti kova ja tämän asian sisäistäminen vie aikaa. Huomasin yksi päivä metsälenkillä ollessani että vaistomaisesti katson koko aika taakseni että missä Viivi on. Itkuhan siinä tuli kun huomasi että takana olevalla polulla ei ole ketään. Muutenkin kaikissa asioissa aina mietin että mitä Viivi olis tehnyt tai missä se olisi ollut. En varmaan koskaan tule menettämään yhtäkään koiraa ilman järjetöntä surua ja ikävää.

Viime torstaina kun kaivoimme kuoppaa Viiville yhdessä siskoni kanssa, alkoi ns. töiden jälkeen satamaan lunta. Tuijotin taivaalle ja hymyilin. Perjantaina aamulla herätessäni, huomasin että aurinko paistoi ja maa oli valkoisen peitossa. Tuli sellainen olo, että tämä on Viivin merkki. Tiesin ettei rakas muorini olisi pärjännyt kovin hyvin talvea. Ja lupasin oikeastaan sille, että tämä talvi olisi viimeinen. Toisaalta, olin luvannut Viiville aiemmin jo ettei tätä talvea tarvitsisi kestää. Lupaukseni toteutui ja päästin rakkaan prinsessani pois. Perjantai oli henkisesti kaikista rankin päivä, laskin tunteja ja minuutteja illan eläinlääkärille. Ennen eläinlääkäriä sain ahdistuskohtauksia, pelkäsin niin kovasti lähtöä. Viimein aika tuli lähteä, Mikko lähti onneksi mun kanssa hyhkyyn Inka eläinlääkärille. Siellä Viivi nukahti mun syliini, firman parhaalle paikalle. En vieläkään pysty kirjoittamaan ilman itkua. Joka päivä mietin sitä että minkälainen Viivin turkki oli, kuinka se kiehnäsi mua vasten onnessaan.
Nyt yksi elämäni suurimmista rakkauksistani on poissa, Viivi eli kanssani yli puolet minun elämästäni. En voi kuin vaan olla kiitollinen siitä ajasta mitä saimme yhdessä viettää. ❤ Viivi kasvoi mun kasvaessa aikuiseksi. Se pääsi lohduttamaan kun elämä vähän kolhi, se pääsi nauttimaan siitä ilosta kun olin itse onneni kukkuloilla. En tule ikinä saamaan samanlaista persoonaa, ehkä onkin parempi niin että Viivi saa olla aina se ainokainen prinsessani.

En usko että koskaan tulen saamaan samanlaista koiraa kuin Viivi, enkä tahtoisikaan. Jokainen koira on edelleen mulle yhtä tärkeä ja menettäessä tunteet tulevat todella herkästi pintaan. Meriiteillä ja harrastustaustalla yms ei ole mitään merkitystä, se ei vaikuta mun ”arvo-asteikkoon” millään tavalla eikä nosta toista koiraa ylemmälle pallille mun silmissä. Viivi vaan yksinkertaisesti oli luotu tähän maailmaan ihmisten hauskuuttajaksi. Tuskin tulen ikinä ottamaan toista cottonia, pidän jotenkin älykkäimmistä koirista mutta silti on hauska nähdä tuon rotuisia koska näen samoja ominaisuuksia mitä Viivillä oli.

Viivi pääsi lähtemään saappaat jalassaan, ei liian aikaisin mutta ei liian myöhäänkään. Se on paras aika päästää paras ystävä koirien taivaaseen.

Coton de Tuléar Nambypamby ”Viivi” 26.9.1997-26.10.2012 ❤

Ikävä jää ikuisiksi ajoiksi.

Kiitos kaikille ystäville tuesta mitä viime aikoina olen saanut. ❤ Ja rutistakaa niitä omia turrejanne (extrapaljon haleja vanhuskoirille), koskaan ei tiedä koska on aika lähteä. ❤

2 thoughts on “Prinsessalle <3

  1. Voi miten ihana kirjoitus<3 Kyllä on Viivi saanut elää onnellista elämää ja ihan parhaassa mahdollisessa kodissa. Onneksi kauniit muistot ei koskaan kuole. Kovasti jaksamista ja voimia suruusi<3

    "Aina kun jotain häviää,
    aina jotain jäljelle jää.
    Aina kun tuntee ikävää,
    tietää, että omisti jotain tärkeää"

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s