Hetkiä elämästä

Haluan kirjoittaa Vilmasta. Se auttaa mua pääsemään yli.

Vilma vuonna 1996, pienenä pentuna. Sillä oli aina erikoiset nukkumapaikat : )

Vilma saapui meille helmikuussa 1996. Pentuja oli yhteensä kolme ja Vilma valittiin meille koska sillä oli parhain rakenne, Vilman kallonmuoto oli pyöreä. Se oli plussapuoli. Mutta Vilmasta kasvoikin isokorvainen. Kun se oli pentu, saimme laittaa maitoliimaa Vilman korviin jotta ne pysyisivät pystyssä.

Vasemmalla Vilma kasvattajalla isojen korviensa kanssa : )

Kasvattaja antoi meille mukaan pehmeän lumiukkopeiton mikä on vielä tänäkin päivänä hengissä, jostain kumman syystä. Vilma kuitenki voi huonosti automatkallaan ja oksensi koko matkan hämeenlinnasta tampereelle. Siitä päivästä lähtien joka kerta kun reissasimme autolla minne vaan, se oksensi. Bussissa kulkeminen harrastuksiin olikin aika vaikeaa, mutta onneksi matkat olivat lyhyitä ja se sai pidäteltyä pahaa oloansa. Onneksi iän kanssa tämäkin meni ohi ja autolla kulkeminen oli helpompaa.

Vilmasta tuli parasta kaveria luppakorvakanimme  Minnin kanssa, Vilma terrierinä ei halunnut syödä sitä, enemmänkin hapuili Minnin herkullisia ruokia. Mökillä ne makasivat aina vierekkäin varjossa, kauaa ei Minni vaikuttanut Vilman tulon jälkeen tällä maapallolla. Kun Viivi tuli vuonna 1997 , oli Minni oli lähdössä autuaammille ruohopaikoille.

Vilma ja Siiri. Siiri oli myös westie. Vilma piti Siiriä idolina. Se saatiin lenkeillä liikkumaan eteenpäin kun sille hoki, että ”missä Siiri on”. Siiri oli Vilman aivan paras kaveri. Vielä vuosienkin päästä kun Siiri oli muuttanut tahmelasta pois, Vilmalle kun sanoi että mennään kattoon Siiriä, askeleet veivät sille tietylle kadulle ja sen tietyn portin eteen tähyilemään.

Siiri ja Vilma vuonna 1997?

Vilma ja Viivi, paita ja peppu, majakka ja perävaunu. Parhaimmat kaverit ikinä. Vilma oli vajaa 2 vuotta kun Viivi saapui. Pienen ihmettelyn jälkeen Vilma ja Viivi tutustuivat. Siitä lähtien ne ovat olleet parhaat kaverit vaikka Viivi onkin ollut välilä sitä mieltä, että hänen ylhäisyytensä saa kiivetä Vilman päälle pedille jos hänestä nyt sattuu tuntumaan siltä.

Parhaat kaverukset vuonna 2007 (Vilman ollessa 12 vuotta)

Vilman kanssa tutustuttiin tuohon ihmeelliseen lajiin nimeltä agility. Aloitimme agilityn vuonna 1996 alkeiskurssilla Vilman ollessa melkein vuoden ikäinen. Muistaakseni. Vilmalle agility oli hauskaa temppuilua ruoan eteen. Se ei kauheasti hötkyillyt ja teki sen mitä pyysin saadakseen vain herkkuja. Voi sitä iloa kun menestyimme ensimmäisissä epävirallisissa kisoissamme. Virallisten kisojen menestys ei ollut kovin suurta, saimme yhden KUMA tuloksen, muuten neiti ei meinannut päästä ihanneaikoihin. Se sellainen palo lajiin ei koskaan syttynyt, meillä oli yhdessä hauskaa.

Minä ja Vilma Nuorten SM kisoissa Kirkkonummella vuonna 2000

Tokoakin kokeiltiin, sain jopa opetettua sille noudonkin. Vilma kulki nuorena tosi paljon mulla vapaana lenkeillä, välillä jopa lähdin sen kanssa ulos ilman remmiä. Sillä oli tapana taluttaa itse itseään pienenä, hölmö pieni koirani. Tokoilu kuitenkin jäi, keskityimme enemmänkin temppujen tekemiseen joita Vilma niihin aikoihin (kun ei käytetty vielä naksutinta sun muita krumeluureja ; D) osasi paljon huokauksia aiheuttavia temppuja. Se osasi mm. leikkiä kuollutta ja pyöriä. Nykypäivänä kun ajattelee niin ei se nyt niin paljoa osannutkaan esim. Kinaan verrattuna.

Paras paikka Vilmalle oli kuitenkin Vilman mielestä mökillä, Pirskerissä Kokkolassa. Ylläoleva kuva on otettu äitini veljen luota Kokkolasta. Mökillä Pirskerissä Vilma oli aina vapaana metsästäen joko mätiä kaloja mitä lokit olivat heitelleet rannalle tai tehden pieniä reissuja metsään ja tullessaan takaisin se kantoi monesti mätiä linnunmunia. Yök. Vilma loukkaantui kerran tosi pahasti kun äiti heitti linnunmunat pois. : D Vilma touhusi pihalla vähän kaikkea, välillä se otti aurinkoa ja välillä se kyttäsi oravia. Oravat pentele eivät vaan koskaan tainneet tulla puista alas vaikka kuinka Vilma niitä komensi ja yritti jopa kiivetä puunrunkoja pitkin.

Kaikkea Vilman elämässä tapahtuikin. Kun Inka tuli taloon, alkoi tappelut viimeistään Inkan ollessa parivuotias ja Vilma noin 5 vuotias. Tytöt eivät vaan tulleet juttuun, taistelut meni monasti verisiksi ja lopullinen erotus tulikin kun Inka oli vähän päälle pari vuotta. Tappelut eivät koskaan olleet mukavia ja itkuahan siinä väännettiin. Vilma ja Inka oppivat ajan myötä sietämään toisiaan samassa tilassa, tosin erotettuina portilla tms. ja niistä ei koskaan tullut enää kavereita. Ei vaikka sitten mitä yritettiin. Vilma taisi olla liian voimakas johtajakoira, jota sitten Inka ei hyväksynyt. Vilma oli kaikista paras johtajakoira kuin vain voi olla. Lempeä ja lähestulkoon-kaikkea-sietävä, mutta silti tarpeeksi tomera ja jämäkkä. Se ei koskaan pompotellut muita koiria tai varastanut muiden luita. Se antoi tilaa mutta myös omaa hellyyttään muille hyvin niukasti. Yleensä muut koirat varsinkin pennut mieltyivät Vilmaan, se ei koskaan tapellut muiden koirien kanssa kuin Inkan. Vilma oli pennuille mitä ihanin esikuva. Rauhallinen ja paikkansa tietävä. Kuritti vain tarpeen vaatiessa ja silloinkin hellästi. Vilmaa pennut ja nuoret koirat uskoivat heti, mutta Viiviä. Heh, sitähän ne tuppasi sitten oikein ärsyttämään viimeiseen pisteeseen asti. : )

Vilma jankassa 2007

Vilma pääsikin muuttamaan pariin otteeseen. Se muutti tahmelaan pentuna vuonna 1996. Vuonna 2004 minä taisin muuttaa pois kotoa ja elämä Inkan kanssa oli tuskaista, eroahdistukset sun muut. Vilma ja Viivi asuivat äitin luona edelleen, mutta joku kerta kun tytöt rauhotettiin hammaskivenpoistoa varten, otin ne kotiini seurantaan että herääminen sujuisi ongelmitta, päätinkin pitää ne viikonlopun yli. Ja mielessä alkoikin sellainen ajatus liikkumaan, että mitäs jos… Mitäs jos team Veet muuttaisikin mulle ja Inka jäisi äitille?? Olihan se aluksi aikamoista vänkäämistä äitini kanssa, mutta lopulta pääsimme yhteisratkaisuun niin, että valkoiset muuttaisi mulle kokonaan. Päätöstä en ole katunut päivääkään. Se risoi niin pahasti kun näin kuitenkin niin harvoin valkoisia koiriani ja olin kovasti kiintynyt niihin vaikka Inkan kanssa pääasiassa kaikkea harrasteltiin. No tampereen jankassa asusteltiinkin sitten reilut pari vuotta kunnes muutimme tampereen hervantaan rivariin. Ja taas oli totuttelemista koirilla, onneksi Vilma oli hyvässä kunnossa vielä silloin. Jaksoi liikkua ja näki ja kuulikin vielä. : )

Kuitenkin elämäntilanne ja asunnon koko antoivat mahdollisuuden vielä uudelle perheenjäsenelle, jatkamaan agilitykoiran uraa Inkan jälkeen. No enivei, näin ei tainnutkaan käydä, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin. : ) Kina tepasteli taloon kesäkuussa 2008. Vilma oli ihan sujut asian kanssa ja Kiinan ja Vilman yhteisymmärryksessä ei koskaan ollut mitään vikaa. Kina kunnioitti Vilmaa älyttömästi ja haki siitä turvaa tarvittaessa. Vilma on tai no oli edelleen paras pennun kasvattaja.

Kina ja Vilma kesäkuussa 2010

Ja taas kuitenkin elämäntilanteen oli aika muuttua. Pakkasin kimpsut ja kampsut ja koirat kainaloon ja muutin takaisin tahmelaan muutamiksi kuukausiksi. Tässä vaiheessa Vilma alkoi jo näyttämään vanhuujen merkkejä. Ei jaksanut niin paljoa lenkkeillä ja kuulokin alkoi muuttua oikeasti valikoivaksi. Hervannassa kävimme päivittäin metsälenkeillä jossa se sai kulkea aina vapaana. Yleiskunto hiukan romahti kun ei ollutkaan niin paljoa metsää lähellä ja kun liikuin pääasiassa sitten Inkan ja Kinan kanssa porukoilla asuessani.

Kun asioiden oli taas aika muuttua, muutimme tampereen takahuhtiin jossa asustelemme vieläkin. Taas oli Vilmalle muuton paikka. Tottuminen kuitenkin tapahtui nopeasti eikä Vilma koskaan ollut sellainen koira joka turhista hötkyilisi.  Hyvin se tottui uusiin maisemiin, mutta Vilmalla oli jo ikää ja vanhuuden merkkejä huomattavissa. Yleiskunto romahti silminnähden kun muutimme tänne kesällä 2009. Ei se jaksanutkaan enää liikkua niin paljoa ja kuulokin alkoi menemään huonoksi. Tänä vuonna se alkoi kompuroimaan portaissa ja päätin kantaa sitä vaikka vannoin, että koiran on aika mennä kunnes se ei itse pysty rappusia kävelemään. Tilanne meni muutamassa kuukaudessa niinkin huonoksi että se alkoi kaatuilemaan ihan pienistä jutuistakin. Vielä kuitenkin se pieni itsenäinen Vilma haki huomiota vain harvoin – niinkuin sillä oli aina tapana. Se oli hellyydenkipeä aina silloin kun se itse halusi ja osasin sille oikeaan aikaan sitä tarjota, se oli hyvin vähään tyytyväinen koira. Se ei juuri koskaan valittanut, ei haukkunut eikä piipannut. Sillä oli hyvänkokoinen ego pieneksi koiraksi, ei pröystäilijä ja macho vaan juuri sopiva ripaus terrierin luonnetta kera ihanan pehmeyden.

Pakko mainita Vilman rajaton rakkaus ruokaan, se rakasti ruokaa niin paljon. Ihan sama mihin aikaan sitä ruokki, se kuitenkin aina yritti iltaisin huijata ruokkimaan lisää, pieni nälkäinen koira ei muka ollut saanut ruokaa aiemmin sinä päivänä. Halpaanhan se meitä vedätti ja pari kertaa nälkäiselle koiralle annettiin tupla-annos ruokaa. Jälkeenpäin näistä tulee hyviä muistoja. Nyt jo hymyilen Vilman sinnikkyydelle, se teki ihan mitä vaan ruokansa eteen. Kerran mökillä se meinasi vetää koko pirttipöydän ruokatarjoilut alas napaten vadin yli tulevasta siian pyrstöstä kiinni jollei setäni olisi huomannut sitä. Olisi nimittäin tullut kaikki tavarat sieltä pöytäliinoinen kaikkineen alas. Ja kerran jos toisenkin löysimme koiran mökillä savustuspöntöstä. Sinne se oli kiivennyt nuolemaan kaikki kalan maut. Ja tukka mustana miettien, et ”kuka hitto mut paljasti?”.  Ihania muistoja tulee mieleen. ❤

Vilma rakasti vanukaspurkkeja, jogurttipurkkeja se ei kytännyt mutta tiesi aina että purkki menee Vilman putsattavaksi, aina : )

Minä uskon siihen, että asiat menee aina niinkuin ne on tarkoitettu. Jokaisella asialla mitä elämässä tapahtuu – niin on vain tarkoitettu. Jokaisella tapahtuvalla asialla on merkityksenä. Syy miksi näin ajattelen on se, että en en usko Jumalaan, uskon siihen että elämä koettelee jokaista meistä aina omalla tavallaan. Joskus vähän rankemmin ja joskus vähän kevyemmin. Niin iloisissa kuin surullisissakin asioissa. Kun aloin jo keväällä miettimään Vilman ikiuneen nukuttamista, en sitä kauheasti halunnut miettiä vaikka tiesin että se on väistämätöntä. Asetin itselleni takarajan. Se olisi ollut tämä talvi. Tiesin että Vilma sitä ei olisi kestänyt vaikka se oltaisiinkin minkälaisiin mantteleihin ja fleeceihin puettu. Mietin sitä, että koska se on muka niin huonossa kunnossa, koska mun olisi aika päästää se vihreimmille niityille? Asiaa pohdittiin monen ystäväni ja perheen kanssa, koska on aika? Mistä mä tiedän? Mikä on oikein koiralle? Mihin mä sen vien, onko mulla tarpeeksi rohkeutta tehdä se päätös, niin raskas sellainen?

Olen aina sanonut, että paras ystävä on kaikista helpoin päästää ikiuneen kun jotain tulee eteen, esim loukkaantuminen tms. Kun taas se, että se on ihan hyvässä kunnossa vielä mutta silti syyllistin jo etukäteen itseäni siitä, että mitäs jos en ole jaksanut sitä tarpeeksi, mitäs jos liioittelen ongelmia? Ongelmamme olivat siis se, että Vilma alkoi tekemään tarpeita sisälle, ei pystynyt kontrolloimaan sitä koska kakka tulee kun peräpään lihakset ovat surkastuneet. Sitä hävetti pissaaminen sisälle koska alkoi heti putsaamaan jälkiään. Onneksi, päätös piti tehdä äkkiä. Sanoin aina muillekin, että mä tiedän koska sen on aika lähteä. Tiesin lauantaina että nyt on aika. Ja niin se olikin.

Kaikista paras palvelus rakkaimmalle ystävällesi, se ei sinulta pyydä mitään muutakuin olemaan vahva tälläisessä tilanteessa. Sen näkee eläimen katseesta koska on aika päästää se käsistämme pois. Ja sen katseen Vilma antoi mulle lauantaina. Niin rankkaa kuin se onkin, me ihmiset olemme velvollisia ajattelemaan eläinten parasta. Eläimet ovat todella rakkaita mulle, en kestä nähdä jos jollain on paha olla. Koirat on mulle enemmän kuin pelkkiä koiria. Ne ovat rakastettuja perheenjäseniä, kukin omalla tavallaan. Aina ajattelen koirieni parasta, onhan niillä varmasti tarpeeksi hyvä olla, masut täynnä ja tarpeeksi luita hampaille, tarpeeksi pehmeät pedit ja tarpeeksi lenkkiä. Ja hellyyttä tietysti tietynlaisin ehdoin, kun mua tottelee ja käyttäytyy hienosti saa multa melkein rajattomasti rakkautta. Ja niin tulevat aina saamaankin.

Miksi jokin koira tuntuu siltä kuin se olisi SE elämäsi koira? Neljä koiraa omistaneena ja kasvattaneena, tiedän että Vilma oli SE koira. SE koira on nyt taivaassa, Siirin sekä Minnin kanssa. Niin kova ikävä vieläkin on, mutta sen tiedän että sitä koiraa en ikinä unohda. Se kuitenkin opetti koirista niin paljon. Kuinka lempeitä ihania olentoja koirat ovat oikealla kasvatuksella. Vilma antoi sen rakkauden koiriin joita mulla toivottavasti tulee aina olemaan.

Viimeinen halaus ja suukko päälaelle. Hyvästi Vilperini mun, aina tulen rakastamaan westieitä sen sun olemuksesi takia. Niin paljon näen Maijun Ellissä Vilmaa nuorempana. Elli on nyt mun suosikkini kun Vilmaa ei ole. Pitääkin rapsuttaa sitä oikein paljon kun seuraavan kerran näen, tippakin saattaa tulla linssiin.

Heippa Vilma, olet aina ajatuksissani.

Cavemountain Kohinoor ”Vilma” 28.12.1995-4.9.2010.

Nyt olet vapaa kuin taivaan lintu, lennä sinne missä sun on hyvä olla.

Siellä kukkia täynnä on maa, sydän väsynyt levätä saa.

Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä, ei tuskaa tunneta taivaan tiellä.

3 thoughts on “Hetkiä elämästä

  1. Niin vaikeaa kuin luopuminen onkin, jossain vaiheessa jää varmasti vain kiitollisuus, että on saanut pitää tuommoisen koiran elämässään ❤

  2. Voi hitsit 😦 Paljon, paljon voimia. Komppaan edellistä, ei tälläistä voi lukea ilman, että tippa tulee linssiin. Eikä vähiten siitä syystä, että oma Niittipantakoirani täyttää ihan pian 15v 😦

    Nyt olen vapaa
    ja mukana tuulen
    saan kulkea rajalla ajattomuuden.
    Olen kimallus tähden,
    olen pilven lento,
    olen kasteisen aamun pisara hento.
    En ole poissa
    vaan luoksenne saavun
    mukana jokaisen nousevan aamun.
    Ja jokaisen tummuvan illan myötä
    toivotan teille hyvää yötä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s